tiistai 8. tammikuuta 2013

Sohva vai sali

Vielä vuosi sitten valitsin sohvan. Mikä olikaan mukavampaa kuin heittäytyä työpäivän jälkeen sohvalle, laittaa lämmin peite jalkojen päälle ja jäädä katsomaan telkkaria koko illaksi tai edes siihen asti, kunnes nukahdat ja heräät myöhemmin illalla oloon, joka ei ole se kaikista mukavin. Olo on pöhnäinen, vieläkin väsyttää, mutta silti uni ei tule kun olisi pakko mennä nukkumaan. Sohva tarjoaa myös mahdollisuuden käpertyä telkkarin eteen karkkipussin tai jäätelöpikarin kanssa ja viettää kahdenhetkistä aikaa. Siis sen pussin tai pikarin kanssa. Siinä sitä mussuttaa karkkia huomaamattaan ohjelmien vaihtuessa ja huomaa, että pussin pohja tuli vastaan. Se itseinhon tunne, joka ajoittain mielen valtasi. Silti sitä söi myös sen seuraavan karkkipussin viimeistä karkkia myöten tai lusikoi jäätelöpikarista viimeisetkin sulaneet pisarat. Jostain syystä se tunne vain aina tuli, että pakko syödä jotain, jotain tekee mieli...


Kuva

Nykyään valitsen salin. Tätä päätöstä pohdin pitkään ja pohtisin todennäköisesti edelleen, jos avomieheni ei olisi patistanut USEAAN otteeseen lähtemään hänen mukaansa. Ja ei. Tässä ei ole kyse nyt siitä, että hän olisi ajatellut minun sitä kipeästi tarvitsevan (vaikka mistä sitä tietää, mitä herran päässä liikkui. Ei ainakaan sitä myönnä:) Tämä johtui vain siitä, että niin usein olin asiasta puhunut ja aina yrittänyt ryhdistäytyä, mutta melkein yhtä usein tämä oli jäänyt vain ajatusasteelle. Mutta sitten tuli se yksi hetki, jolloin kaikki palaset loksahti kohdilleen. Liikuntasetelit taskussa, talviloma alkamassa, virtaa ja kaiken kukkuraksi palkkapäivä. Miksei käydä hakemassa jäsenyys? No minähän hain. Ja otin kerralla kokonaisen vuoden.

Siitä on nyt kulunut reilu yhdeksän kuukautta kun salille palasin takaisin ja hetkeäkään en kadu. Siinä samassa on myös muu liikuntainto kohonnut ja asia, jota kartoin pitkään, on tullut myös osittain syksyllä mukaan ihan huomaamattani. Juokseminen. Kunnon kohotessa myös se on alkanut maittamaan taas. Tosin nuorena juoksemiseni oli hieman erilaista kun nykyinen. Nuorena tuli juostua pallon perässä n. 8 vuotta. Tämän loputtua hieman pakon sanelemana liityin salille, jossa kävin ahkerasti, mutten mitenkään tavoitteellisesti, useamman vuoden, kunnes kuvioihin tulivat opiskelu, työt ja uusi parisuhde. Kaikki nämä tosin tekosyitä käymättömyyteen. Onneksi kipinä kuitenkin löytyi uudelleen myöhemmin.

Siitä yhdestä salikäynnistä se kipinä taas palasi ja sillä tiellä ollaan edelleen ja tullaan toivottavasti olemaan pitkään. En sano, että olisin mikään ammattilainen. En todellakaan. Mieluitenkin täysi amatööri. Jossain vaiheessa olisi ihan hyvä ottaakin vastaan muutamat rautaisten ammattilaisten neuvot, joita saliltamme onneksi löytyy useita. Sillä saisi taas uutta puhtia treeniin.

Myönnän, välillä on ihan mukavaa vain heittää, lenkkikengät nurkkaan, istua sohvalla ja ottaa rennosti. Tälläkin hetkellä teen sitä. Istun sohvalla, katson Netflixistä sarjaa, jota minun on pitänyt jo moneen otteeseen aloittaa ja vain olen. Mutta. Tässä on yksi muutos aikaisempaan minään. Ei karkkia, ei jäätelöä, ei sipsejä, ei mitään herkkuja. Ei ole tarvetta :)


Kuva

Niin sitä ihmismieli muuttuu.

2 kommenttia:

  1. Loistavaa Hanna! :) Joskus todella väsyneenä, sohva aika kovasti yrittää minuakin kutsua, mutta aina kun olen valinnut salin sohvan sijaan, niin ei ole kaduttanut! ;) Loistavaa että puoliskosi on tukenut sinua tässäkin. Hikisiä treenejä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuolloin on paras vain ottaa itseään niskasta kiinni! Eihän sitä muutosta muuten aikaiseksi saa :)

      Poista

Kiitos jo etukäteen ajatuksistasi :)